Olen kärkäs, olen turhan neuvovainen ja tuppaan olemaan aika hanakasti oikeassa. Olen liikaa äänessä ja yritän olla liikaa muiden kanssa puheissa. Pyrin saamaan muut hyvälle tuulelle, mutta ne pitävätkin minua idioottina.

Tyhmä en toivottavasti ole ja siksi mietinkin jatkuvasti miten olla parempi ihminen. Mieheni on uskomaton. Hän avaa suunsa ja saa kaikki ihmiset lapsista vanhuksiin rakastumaan itseensä ja sitä ei pysty ketään kiistämään. Miten helvatissa hän sen tekee?? Joillakin se on vaan sisäsyntyistä ja jotkut muut saa sammakkosuun, mistä tuppaa tulemaan jos jotakin rupikonnaa ulos.

Tänään kuitenkin tein suuren oivalluksen yhden asian suhteen. Jos haluaa olla edes siedetty persoona, kannattaa puhua niin, että yksinkertaisempikin keskustelukumppani tuntee itsensä tasa-arvoiseksi keskustelussa ja että ei ainakaan tyhmäksi. Tämän arvokkaan oppitunnin antoi eräs vanhempi työntekijä uudessa firmassa missä olen töissä. Olen jo muutaman päivän joutunut viettämään taukojani niin että hän on ainut taukohuoneessa samaan aikaan ja tietysti muutaman sanan olen kohteliaasti yrittänyt vaihtaa. Vaan sanonpa mitä tahansa, niin saan aina suuni avattuani hakata henkisesti päätä seinään koska tunnen itseni ihan teini-idiootiksi joka ei ymmärrä yhtään mitään eika osaa minkäänmoisesti käyttää kommunikoinnin välineitä. Hän vaan saa minut tuntemaan itseni niin kovin tyhmäksi ja vieläpä niin eleettömästi. Otan oikein projektiksi jotta saan selvyyden mikä siinä olemuksessa sen aiheuttaa, mutta menen suorastaan lukkoon jo kun näen tämän persoonan.

Hän saa minut vajoamaan sinne lapsuuden ja teini-iän väliseen itsetunnottomaan maailmaan. Ikäähän minulla on (HUI SENTÄÄN) pari vuotta vajaa 30. Oikeasti hän ei sano mitään sellaista vaan se elehdintä, katsekontaktin välttäminen, huomiotta jättäminen, selän kääntäminen ja eniten ehkä se että puhuu iloisesti "tuttaville" mutta minulle puhuu puoleen ääneen.

Uuden työpaikan muutkin suhteet ovat kuralla, mutta ne ovat siellä keskenäänkin huonoja. Joudun taistelemaan tauoistani koska kukaan ei minua meinaa tauottaa enkä syytä... Työtehtäväni on AIVAN PERSEESTÄ verrattuna niihin vapaanpiin hommiin. Joudun kuitenkin joskus käymään syömässä ja pissalla ja näin ollen on pakko saada joku auttamaan. Eilen jouduin laittamaan lapun kaulaan kun ei kukaan ottanut kuuleviin korviinsa aneluitani. Kirjoitin että "haluaisin päästä ruokatunnille". Onneksi sitten pääsinkin mutta minut vapauttanut tytsy oli kyllä taasen niin hapan että oksat pois. Olen kiittänyt ja kumartanut ja kiittänyt työpäivän jälkeen uudelleen ja yrittänyt olla niin avulias muille kuin vaan on mahdollista ajan puitteissa. Helvatti että tollaseen kanamaailmaan on vaikea mennä sisään kun nokkimajärjestys on ennestäänkin sekaisin.

Olen parempi ihminen joka ikinen kerta kun keksin miten voin itseäni parantaa... Vielä parempi olisi jos vielä muistaisin nämä asiat kun tilanteet tulevat eteen. Vaikeinta minulle on se että kerron paljon itsestäni. Kerron ihan liikaa itsestäni vaikka olen päättänyt että en kerro kenellekään mitään. Kohta huomaan taas pölpöttäväni jotain asiaa sellaiselle kelle se ei kuulu. Tämä on jo melkeen sairauden luokkaa.... Onhan se totta että elämäni on melkoista myllerrystä ja minulla on paljon sellaisa asioita joista pitäisi päästä puhumaan jonkun kanssa, vaan en raaski kavereitani tai heidän korviaan siihen tuhlata joten menen patapää puhelemaan vieraiden kanssa....

Huomenna yritän taas kovemmin!! :)