Noniin... julkiselta tuli vihdoin kutsu kuukausien odottelun jälkeen. On se vaan niin kumma että sitä kiukuttelee kun mitään ei tapahdu ja ei onnistu vaan sitten kun tulee kutsu ja tietää että alkaa tapahtua niin sehän se vasta jännittääkin. Hyi olkoon että oudoksuttaa aloittaa hoidot ja tekemällä tekeminen kun pelkään jopa että onnistutaan...

Joku päivä sitten tuli dokkari "lapsi pilasi elämämme" joka oli hyvinkin raflaavasti nimetty ja kuvauskin oli sellainen että monikaan lapseton ei sitä varmaan vaivautunut katsomaan, vaan sisältö oli juuri sitä mitä itse ajattelen. Siinä oli perheitä joille lapsi oli tullut toisille helpommin ja toisille pitkien hoitojen jälkeen. Isot odotukset lapsiperheen ihanuudesta oli ajanut yhdenkin pariskunnan eron partaalle pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen.

Itse melkein 100 varmasti kuulun siihen turhautuvaan sorttiin joka ei lepertele vastasyntyneelle mukavia vaan odottaa että se vähän kasvaisi ja rupeaisi tajuamaan jotain. En tiedä mitään niin ahdistavaa ajatusta kuin 24/7 huutava pieni lapsi joka ei tyydy mihinkään ja juuri sellainen minä olen ollut pienenä ja iloisesti häiden jälkeen anoppi paljasti miehenikin olleen hermojenvenyttäjä pahimmasta päästä mitä on nähty. Ohjelmassa oli monta perhettä ja osa heistä oli juuri vauvaikään tuhrautuneita mutta oli siellä sitten uhmakkaidenkin lasten väsyneitä vanhempia.

Kyseinen ohjelma muistutti minua vahvasti siitä ajasta jolloin ei sitä lasta vielä yritetty. Olin päättänyt että ne lapset tehdään jossain vaiheessa vaikka niiden perään en niin olisikaan (toki haluan lapsen mutta en ole koskaan omannut vauvakuumetta... en edes nyt vaikka lasta on pitkään ja hartaasti toivottu) Tiesin että edessä on ne raastavat vauva-ajat joista ehkä juuri ja juuri selviän. Mitään kiirettä äidiksi ei ollut.... Vaan ehkä tämä on luontoäidin tapa muuttaa minun ajatusmaailmaani. Lapsen tekemisestä nimittäin tuli hyvinkin nopeasti pakkomielle ja suoritus muiden asioiden joukossa...

Kun ehkäisy jäi pois olin ihan varma että tärppää samantein koska muillakin perheessä tuppasi niin käymään... Ensimmäiset kuukautiset oli pari viikkoa myöhässä ja olin jo lähes kauhuissani että oliko tämä yrittämisen ilo tässä eikä alkuunkaan vielä päästy (haave oli että pari kolme kk saisi yrittää ja sitten tulisi yllätysplussa... vähän väsytystä ensin siis) Vaan sitten meni puolivuotta.... ja vuosikin tuli yllättävän nopeasti täyteen... ja senkin jälkeen vaan kuukaudet viuhuivat ohi.... Alkoi unohtumaan se "pelko onnistumisesta" :D Jos näin voi sanoa.... 

Nyt on sitten se uusi työ... vakituinen paikka.... vakituinen palkka joka on myös kiva juttu :D Ahdistaa jotenkin ottaa tämä seuraava askel kun se luultavimmin tuottaa plussan jonka jälkeen häpeillen koeajallani joudun ilmoittamaan että jaahas... tää ämmä tästä lähtee sitten puolen vuoden päästä tai sitten juuri kun on vakinaistettu koeajan jälkeen.... Olisiko se sitten reilua? Helppoa se on sanoa että "No mutta se on elämää" vaan kun hävettää.... Pakko on kuitenkin ihmisen töitä tehdä ja lisääntyminen on hoidettava joskus alta pois... Etukäteen en voi työnantajalleni kertoa koska fuduthan se antaisi ilman muuta... (koeajalla on helppo potkasta pihalle vielä)

Toisaalta mies on myös tätä lasta odottamassa... Hän ei juuri asiaan ajatuksiaan laita mutta ajoittain ottaa puheeksi että kun ei tärppää ja on hoitoihin kannustamassa. Pitäisiköhän sitä venyttää vielä puolella vuodella eteenpäin vai onko se sittenkin vaan huono asia? Nämä ovat hankalia kysymyksiä ihan oikeasti... Pieniä ihmiskunnalle mutta suuria ihmiselle... Luontoäiti kun nämä ratkaisisi niin siinä ei olisi mukisemista mutta jos se pitää lääkärin avulla ratkaista niin siitä jotenkin tulee vielä syyllisempi olo...

Ei auta tämä jahkailu.. Minä painun nyt töihin pähkäilemään asiaa seuraavaksi kahdeksaksi tunniksi.... eiköhän se siitä se ajatus kypsy... Joskus...

Lääkäriaika on kuitenkin vasta joulukuun taitteessa ja sitä ennen kokeillaan ilmeisesti yksi inssi yksityisellä jos aikaa vaan on.