Minä muuten pidin joulusta joskus. Nyt se on vaan päässyt unohtumaan mikä siinä oli niin kivaa.

Tänäjouluna valmisteluina on ihan vaan verhojen vaihtaminen punaruskeisiin ja se oli sitten siinä... Edellisinä vuosina on raahattu kotiin kuusi ja koristeltu. Piparkakkutaloja värkätty liukuhihnalla ja ikkunoihin viritelty kynttelikköjä lähes vatupassin kanssa suoraan linjaan. Kynttilöitä on poltettu ja keittiöliinoista lähtien on ollut joulukuosia... Vaan mites tänävuonna...

Meillä ei ole yhtäkään joulukoristelaatikkoa avattu. Ei ole kynttelikköjä ikkunoissa eikä ainokaistakaan jouluruokaa tehty. Pakolliset lahjat on kyllä ostettu mutta joulu saa nyt pyyhkäistä ohitse ja katsotaan sitten ensivuonna josko jo sitten olis parempi joulumieli.

Enpä olis uskonut että minutkin saa joku asia näin maahan. Kauan sain tapeltua sitä katkeroitumista vastaan, mutta nyt se vaan on ylivoimaista... Mietin tuossa jo pitäisikö mennä ihan ammattiauttajan kanssa taas vaihtamaan sana jos toinenkin asiasta josko vaikka auttaisi.

Mitenkäs se nyt näin suureksi peikoksi pääsikin kasvamaan? Olemmehan vielä nuoria eikä meillä ole vielä kiire, jos muiden sanoihin olisi uskominen. Eikä minullakaan olisi kiire jos joku vaan voisi minulle kristallipallosta näyttää että niitä lapsia vielä tulisi joskus. Vaan kun on tämä epätietoisuus ja pelko siitä että entä jos ei tulekaan?? Tai onkohan se sittenkään edes se pelko vai onko se kuitenkin pettymyksen pelko. Reilu kaksitoista kertaa vuodessa saa kokea maansa mustenevan silmissä mutta toisaalta reilu 12 kertaa vuodessa on toiveikkaampi kuin koskaan. Vuoristoradassakin tulee paha olo pidemmän päälle ihan varmasti ja tylsäksi se muuttuu muutaman kierroksen jälkeen. Erona on vaan se että vuoristorata alkaisi tuntumaan tylsältä eikä ne nousut ja laskut enää niin tunnu kun ne on kokenut... Tässä ne vaan tuppaa kertaantumaan ja muuttumaan pahemmiksi.

Dear joulupukki.... Mulla olis vaan yks toive..... Että päästäis tästä junasta pois seuraavalla pysäkillä....