Minä olen jakomielitautinen (oma diagnoosi)
On kaksi ajatusmaailmaa jotka vuorottelevat luultavasti kierron mukaan. Toinen on se "eihän tässä nyt mitään, kun ollaan vielä alle 30v ja ei takana ole vielä montaa vuotta ja hoidotkin ovat vielä suurimmaksi osaksi kokeilematta" ja toinen on sitten se "elämäni on tuhoon tuomittu. Olen maho lehmä ja pian tuo aviomieskin hylkää minut koska hänelle lapsi on kaikki kaikessa"

Nuorempana vajosin melkoiseen masennukseen, josta pääsin lääkkeillä ylös muutamassa kuukaudessa. Sen jälkeen olen oppinut tunnistamaan ne merkit ja pelkäänkin aina ajoittain luisuvani takaisin sinne kuilunpohjalle. (mutta onneksi tiedän jo että siihen on lääkkeet ja apu) Kuilun reunoja kohottaa joka ikiset kuukautiset ja lähipiirin sikiävät ihmiset. Naamakirjaa en uskalla oikeen edes availla kun kaikki vanhat kaverit alkaa olemaan lapsellisia jo.

Sain tämän kierron alussa vihdoin purettua tunteeni miehelle. Kerroin hylkäämisenpeloistani ja siitä kuinka rankasti tilanteemme koen vaikken sitä hälle ole näyttänytkään. Olotilani parani ihan mielettömän paljon ja toivottavasti pysyisi tällaisena ainakin jokusen hetken. Omiaan fiilistä laskemaan on taatusti julkisen puolen hoidonsuunnittelukäynti, joka on tämän kuun aikana.

Neljäs clomikierto on nyt menossa ja ovulaatiopäivät juuri takana. Peli on taas pelattu tältä kuukaudelta ja nyt sitten tuloksia odotellessa.