Ihan järkyttävä kertomisen tarve ja puhumisen pakko... Vaan kun ei ole ketään jolle kertoisin tai juuri ketään jota jaksais kiinnostaa! Pakko siis tulla tänne purkamaan kaikki mahdolliset asiat niin on purettu nekin energiat johonkin.

Tai siis mitään uutta kerrottavaahan ei ole mistään asiasta. Kaikki tuli jo keskiviikkona kirjoiteltua, mutta nyt tämä vaan konkretisoituu jotenkin tämä vuoden odottelu, että jotain alkais hoitorintamalla tapahtumaan. Yllätys piikittelyn aloittamisesta sai minut ihan tolaltani ja olen innoissani tietysti siitä että mennään täysillä eteenpäin ilman hissuttelua ja ajan kuluttamista, mutta toisaalta niin häkeltynyt että oksat pois.

Miehelle tietysti tuli tämä aloituksen nopeus myös ihan puskista ja en osaa edes kuvitella mitä siinä pienessä mielessä nyt liikkuu. Tänään joutui kesken työpäivän painumaan verikokeisiin koska ne on oltava tehtynä ennen inssiä. En myöskään osaa ajatella mitä hän tästä päässään miettii.

Lueskelin vanhaa simpukan lehteä tuossa lääkäriä odotellessa ja koko lheti käsitteli lähes pelkästään lapsettomuutta miehen näkökulmasta. Montaa miestä siinä oli eri artikkeleihin haastateltu ja itselleni jäi päälimmäiseksi käsitys siitä että miehet ajattelevat tämän olevan naisen pakkomielle ja taistelu oman biologisen pakkonsa kanssa. Näinhän se varmasti miehen näkökulmassa onkin. Omassa päässäni taasen käyn tätä taistelua hänen puolestaan, sillä hän on enemmän meistä se joka pehreen ympärilleen haluaa ja minä tietysti myös, mutten ehkä ole niin lapsien perään. Tietysti tämä lapsettomuus on vääntänyt minunkin päänupissani muutaman nappulan kaakkoon ja lapsi on muuttunut pakkomielteeksi ja elämän edellytykseksi, vaikka se ei sitä ole koskaan ennen ollut.

Ennen yrittämisen aloitusta kyselin monelta tuttavapiirin äidiltä, mitä on vauvakuume, ja miten se päätös lapsen hankkimisesta on heillä mennyt. Itse kun en kokenut minkäänlaista vauvakuumetta, enkä haikaillut sitä lapsiperheen arkea. Tiesin kuitenkin että lapsia haluan elämääni, mutta minulta puuttuu se "oi kun ihana vauva tai lapsi" vaihe päästäni kokonaan. Tiedän mitä on koirakuume, ja se että haluaa eläimen elämäänsä ja hinkuaa sitä mielessään jatkuvasti ja selailee kasvattajien sivuja yms yms. Minulla ei ole sellaista lapsen hinkua. En tykkää vauvojen naamoista (en pidä niitä suloisina) Toisaalta en ole koskaan tykännyt leikkiä nukkejen kanssa... Ehkä olen vaan vinksahtanut päästäni.

Pitäisiköhän minun mennä vaan jonnekin nuppitohtorille paasaamaan näitä omia ajatuksiani ulos pääkopastani... Se voisi sitten nyökytellä ja kertoa että nämä on ihan normaaleja ajatuksia joita ihmisillä toisinaan päässä pyörii... Ehkä säästän ne vaan niihin julmetun kalliisiin piikkeihin. Optimisti ottaisi sen viiden ampullin pakkauksen, mutta taidan pistää rahat likoon ja ottaa sen kymmenen setin samaan syssyyn ja olen reaisti. Onnistumisprosentii on kutienkin siinä 10-20% luokkaa eli ei kovin suuria odotuksia passaa nostaa.

Nyt sitten vaan auto lämpeemään ja kohti apteekkia... Huomenna se uuden elämän tavoittelu sitten taas alkaa!