Huomasin äsken olevani pahimman luokan masokisti! Menin naamakirjassa katsomaan uutisvirrasta torjutun toista lastaan odottavan tytskän seinää... Kattelin läpi kaikki ensimmäisen odotuskuvat ja muutkin kuvat... Luin läpi kuinka hän on käynyt ultrassa ja sitä sun tätä... Heillä siis jo toinen tulossa tän meidän yrittämisen aikana... Tyyppi vieläpä teki reilut ja katkas välit juurikin ennen ensimmäisen odottelun aloitusta, joten ei olla edes missään tekemisissä oltu aikoihin... vuosiin...

Huomaan kyllä että hain lähinnä lohtua siihen kuinka hän on lihonnut lapsen myötä ja kävin katselemassa kuinka "hienoa" tämä elämä nyt sitten vaippa ja tuttiviidakossa onkaan. Oikeastaan yritin olla lohduttamassa itseäni siitä mistä kaikesta minä säästyn vaan kuitenkin kateellisena katson niitä mahakuvia ja pohdin josko koskaan natsaa meillä??

Ihmettelen noilla lapsettomuusfoorumeilla pyörijöiden aivoituksia. Ihmiset tuulettelee ihan hulluna kun saa haamuplussia testeihinsä ihan liian aikaisilla dpo päivillä. No onhan se mukavaa tietysti ja itse varmaan myös sekoaisin täysin, mutta siltikin... Melkoista hötkyilyä? En uskaltaisi edes testailla noina päivinä vielä...

Istun tulisilla hiilillä ja odottelen sitä elokuun alkua. Niin loman kuin suunnittelukäynninkin osalta. Toivottavasti aloitus ei venyisi kauhean pitkälle vaan päästäisiin tämän vuoden puolella aloittamaan niin tulis tuo maksukattokin täyteen. Viimevuoden lopulla olimme siis ekaa kertaa tyksissä ja silloin mietin että kaikki menisi niin hitaasti että päästäisiin vasta 2012 alussa ehkä ivf puolelle... nyt kuitenkin tuntuu että ollaan edetty tosi pikavauhtia heti alusta asti ja siltikin mennään aika lähelle että oltais päästy alkamaan ivf vasta ensivuonna... Silloin 2012 tuntui ihan sairaan kaukaiselta idealta vaan nythän se on ihan lähellä jo.... Jos nyt tärppäis niin menis pitkälti sen vuoden puolelle että oltais nyytti kourassa... Vaan pah.... se menee vielä 2013 puolelle jos oikein arvaan... toivottavasti ei 2014...

Mulla on kova usko ivf:än voimaan... ja pakkohan se on ollakin? Ei ole muuta vaihtoehtoa enää sen jälkeen... se on peli pelattu... Jotenkin uskon että ne löytää jonkun vian mun munasoluista. Olen miettinyt mitä jos niitä ei olekaan... jos vaan kasvattelen tyhjiä munarakkuloita? Voiko silleen käydä?? Kaiketi voi? Olen myös jotenkin saanut päähäni että ne munasolut jotka minulta saadaan ovat jotenkin epämuodostuneita tai käyttökelvottomia. Mielessäni olen jo käynyt sukulaisia läpi jotka voisivat munasolujaan luovutella. Miehen simpathan on jo tutkittu ja hyväksi havaittu... toki niissäkin tietysti voi olla jotain, mutta aika varma olen että se olen minä joka tässä on ongelmana.

30% on suurehko donennäköisyys... Siis ivf hoidossa... Miten se  sitten on? Onko se todennäköisyys että sillä menetelmällä saadaan plussa aikaan vai onko se todennäköisyys/ kerta? Ilmeisesti / kerta?? Siihen nähden luotto olis korkeella.. Inseminaatiostahan lääkäri sanoi heti että tässähän on melko pienet onnistumisprosentit... Että olisi meidän kohdalla noin 10% luokkaa.  Se ei paljoo ensimmäisen inssin jälkeen lohdutellut. Ei auttais tää jahkaaminen ja venkominen aiheen kanssa, mutta toisaalta ei osaa muutakaan. stressaa stressaa ja stressaa vaikka ei ole mitään asialle tehtävissä.

Sen voin sanoa että nyt on alkanut vielä enemmän tulemaan sellanen olo että adoptioon en lähtis kuitenkaan. Jotenkin se tuntuu niin hankalalta tieltä ja kun ne probleemit ei todellakaan lopu siihen lapsen tuloon vaan siitä ne sitten alkaa ja kasvaa vaan vanhetessaan. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että ne lapset jotka adoptioon menevät ovat yleensä melko rempseiden äitien ja isien tekemiä ja se luonne kyllä periytyy. Se että kaksi hyvinkin rauhallista ja järki edellä menevää ihmistä saavat kapinoivan sähkösaappaan käsiinsä eivätkä yhtään pysty yhdistämään luonteenpiirteitä omiin kokemuksiinsa, on jo katastrofi. Tuttavia on jotka ovat adoptoituja ja luonteeltaan ihan eri planeetoilta kuin vanhempansa. Sekä nämä jo aikuisiksi lapsensa saaneet vanhemmat että lapset toteavan kyllä että tämä on ollut ongelma.

Yksikin tuttavani otti yli kolmekymppisenä selville omat biologiset vanhempansa, ja kauhistui kuinka on täysin biologisten lähisukulaistensa kaltainen vaikka kasvatus on ollut todella erilainen mitä olisi oman biologisen perheen kanssa ollut. Kasvattiäiti oli lapsen kanssa ollut ihan helisemässä ja on varmaan vieläkin. Erilaista olisi olla esim sijaisäiti? Onhan siinä se menettämisen pelko varmasti jatkuvasti, mutta toisaalta on myös tieto siitä että lapsi saa sen oman perheensä ja oman luonteensa kaltaista kasvatusta ja mallia. Väkisin suomenruotsalaiseen perhetyyliin vasaralla nakutettu viirupää sekoaisi ehkä tässä "seesteisyydessä".

Tämä oman elämän "seesteisyys" tulee mieleen lähinnä koska minä ja siskoni ollaan eri isästä. Hän on räjähtävää mallia oleva kaistapää joka menee ensin ja miettii sitten. Hänen kolme lastaan on kaikki kutakuinkin samanlaisia. Perheen arki on järkyttävää jonglöörausta että kaikki lapset ovat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan. Kiukkua, huutoa ja pärinää on ihan hirveästi. Ne lapset kuitenkin kuuluvat siihen rumbaan ja ovat luonteeltaa osa sitä kaaosta ja nauttivat siitä. Minä taas kun nappaan sieltä jonkun päiväksikin hoitoon, saan tehdä ihan kokopäivätyön että lapset voivat sanoa että oli kivaa... Veljeltä tai joltain muulta kaverilta lainatut lapset taas ovat älyttömän tyytyväisiä kun leivotaan vähän pullaa ja syödään pihalla. Käydään kävelemässä jossain oudommassa paikassa ja ihmetellään normaaleita asioita. Elämyksen palaksi riittää kaupasta ostetut jätskit jotka nautitaan vaikka puistonpenkillä. Ikähaarukkaa on siinä kolmesta viiteentoista. Tämä rämäpääjengi märisee vaan että on tylsää siellä ja pleikkaa pitäis pelata ja mennä kokoajan... Muut nauttivat hetkistä ja keskustelemisesta. Ne tykkäävät että joku antaa aikaa ja kuutelee juttuja. Sitä NORMAALIA hommaa mitä minäkin kestän :D

Oikeastaan aika surullista että näitä asioita pitää edes pohtia? Normaalistihan sitä saa arvalla sen lapsen mikä nyt mahassa on kasvanut ja sen kanssa eletään. Jokainen "saa kannettavakseen sen minkä hartiat kestää" joku järkevä yritti minulle joskus sanoa. Ei tarvitse pohtia että mitäs sitten jos se "hankittu" (adoptoitu) lapsi olisikin niin hankala että alkaisi koko homma kaduttaa. Tulee huonot olot siitä onko sittenkin huono äiti ja miksi piti tehdä jotain näin "luonnotonta". Heikkoina hetkinä varmasti kaduttaa ja itkettää... Näen jotenkin adoption häviämisenä jo itsessään ja vieläpä kaikki sen tuoma onni on jossain hämärän peitossa. Näen vain ne ogelmat.

Onneksi on vielä yksi oljenkorsi käyttämättä... Ehkä meidän ei koskaan tarvitse pohtia adoptiota....