Kp1 osui lauantaille ja hyvä niin. Pelkäsinkin että maanantaina kun lomalta palaan töihin klo 0200 niin siihen aamuun vielä mensujen alut yms yms niin olisin kuollut. Popsin paljon särkylääkettä ja vietin railakkaan lauantain firman juhlissa.

Siellä se ensimmäinen itku sitten iski. Puhuin tilanteesta ensin yhden pariskunnan kanssa kellä on yksi lapsi mutta tiesin heidän kärsineen lapsettomuudesta. Heillä vika oli miehessä ja jäivät sitten siihen yhteen lapseen. Tämä keskustelu nyt ei ollut kovin hedelmällinen, mutta myötätuntoinen ja ihanasti myös sitten tämä mies meni puhumaan minun mieheni kanssa. Veikkaan että vertaistuki teki hälle hyvää....

Itse sitten yritin parhaani mukaan lohdutella mieheni kaveria joka oli eroamassa ja muuttamassa omaan osoitteeseen. Toista tuntia juttu pysyi siinä aiheessa kunnes sitten pompsahti omaan ongelmaan ja eihän siitä itkusta sitten tullut yhtään mitään kun tämä mies alkoi lohduttelemaan ja kertomaan omia aatoksiaan kun on todennut ettei meille ole lasta suotu. Hän oli kuulemma kovasti tyttöystävänsä kanssa toivonut meille onnea ja haaveili että ehkä kummiksikin voisi joskus päästä. Voin kertoa että tuli paruttua tippa jos toinenkin....

Noooooh... Jotta ei paska ja itku tähän jäisi niin pahin tuli sitten tänään... tätä itken nyt... Eli töissä on yksi tyttö joka tuli kertomaan lapsettomuudestaan jossain vaiheessa kun oli kuullut että meilläkin on ongelmia. Heillä oli yritysvuosia enemmän mutta hoitoon hakeutuivat muutamia kuukausia sitten. Ensimmäiset inssit oli tehty clomien kera, vai olisko ollu vaan ovulaatioinduktio clomeilla ennen kesälomaa mutta oli sitten välikierrossa tärppi käynyt. Nyt viikko 8 meneillään.... Hän sen kyllä kertoi varovasti ja ensin käänsi selän kun kysyin miten heidän hoidot... (hän siis oli jo kysynyt meidän edistyksestä ja kerroin miten oli mennyt ja mitä oli sanottu... ja että ivf alkaa syyskuusta) Kertoi uutisensa tahdikkaasti ja selkeästi otti koville... Hän sanoikin että ensimmäisenä oli mieleen plussan jälkeen tullut, miten hän sen minulle kertoisi ja koska. Olen todella kiitollinen... Siis TODELLA kiitollinen että hän kertoi sen heti ja saan aikaa sulatella ennen kun kaikki muut sen kuulevat. Sattuu vaan aika pahasti juur siihen sumuttelun alkuun se viikko 12 hällä joten toivottavasti olen eri vuorossa silloin edes... En vaan kertakaikkiaan kestä sitä onnittelurumbaa, jos sellainen tulee....

Kauheeta tällanen elämä... Olen siis niin aidosti onnellinen hänen puolestaan enkä ole pätkääkään katkera.. Voin sanoa että en yhtään katkera HÄNELLE... Olen vaan elämälle katkera.... Itkettää niin vietävästi miksi muut... miksei me... Olen aidosti kiinnostunut mitä tälle tytölle kuuluu ja miten homma etenee... Suren vaan suunnattomasti että menetin sen ainoan samassa tilanteessa olevan kaverin jonka kanssa oli keskusteluyhteys...

Että oli tämä sitten mukava töihinpaluupäivä... Toivottavasti huomenna helpottaa... Mensut alkaa laimenemaan ja maha ei enää satu... Kohti uutta keirtoa jonka jälkeen päästään sumuttelujen kautta ensimmäisiin kunnon hoitoihin.... Joihin on jotenkin saatava järkyttävän suuri positiivinen lataus....