Eilinen hiukkasen outo tilanne tuli kun katseltiin miehen kanssa hauskoja kotivideoita "nauhalta". Kysin mieheltä siinä lapsivideoiden jälkeen että oletko sä vieläkin sitä mieltä että lapsenhankinta on järkevä juttu? Mies siihen sitten ilman sekunnin sadasosan mietintää sanoo että tottakai täysin varma.... Jonka jälkeen virnisti ja kysyi oletko sinä? Oletko sinä oikeastaan koskaan halunnutkaan?

No tuo nyt kuulostaa tietysti ihan hirveän törkeältä sanomiselta ulkopuolisesta mutta ihan lämpimään sävyyn se oli sanottu koska minä en ole mikään lapsiin orientoitunut äitihahmo vaan lähinnä tiedän tasan millainen soppa siitä syntyy kun  saan sen huutavan käärön käsiini ja joudun jäämään seinien sisälle sitä hoitamaan. Juju tässä hommassa on se että näinkin pitkän lapsettomuuden jälkeen... näin paljon kun itseäni rääkkään näissä hoidoissa piikeillä, sumuilla, operaatioilla ja aikatauluilla. En voi siltikään sanoa suoralta kädeltä viipymättä että HALUAISIN sen lapsiarjen. Haluan jälkikasvua... haluan perheen... haluan tulevaisuudessa nähdä kuinka ne omat tenavat kasvaa... En siltikään haluamalla halua sitä vauva-arkea.

Haluan olla raskaana... Haluan synnyttää... mutta sen jälkeen tulee sellanen parin vuoden pätkä jonka voisin skipata.

Sitten iskee taas kuvioon se perinteinen taikausko... Johtuuko tämä kaikki siitä että minä en halua oikeasti sisimmässäni tarpeeksi? Pistääkö kroppani hanttiin koska minä en ole asiastani varma? Tiedän tasan että se ei johdu siitä... On paljon ihmisiä jotka eivät todellakaan halua ja silti saavat... Mutta kyllä sitä vaan hakee syitä itsestään jatkuvasti. Mitä voisin tehdä paremmin... mitä olen tehnyt väärin?

Tiedän selviäväni... uskon haluavani kun vaan tilanne tulee vastaan... Mutta kuitenkin....