Mä en sittenkään oo vielä ehkä ihan maho. Tänään oli ekan VIF:än ensimmäinen ultra ja siellä oli........ YHDEKSÄN SOLUA!!! Tai siis yhdeksän mahdollista potentiaalista solua!!!

Mä olin niin elänyt toiveissa että siellä olisi se ehkä kymmenen solua, mutta pelko oli se mihin lääkäri yritti minua valmistella että hyvä on jos jokunen sieltä tulisi. Sanotaanko näin että oli lääkärilläkin leveä hymy kun totesi ensimmäisestä kolme ja toisesta kuusi!

Hiukkasen on tuntemuksia varsinkin vasemmalla. Tämä kuuden satsi ilmoitteli olemisestaan jo lauantaina ensimmäisen kerran sulkapalloa pelatessa mutta muuttuu kokoajan pinkeämmäksi. Vielä olis aika monta päivää kärsittävänä ennen punktiota. Miten ihmeessä ne muut selviää niiden isompien saaliidensa kanssa?

Vielä ensimmäisen ultran jälkeen ei pystytty sanomaan koska on punktio mutta oma uskomukseni on että se on maanantaina jo... (toivon työvuorojen vuoksi että olis... maanantaina on nimittäin 02 00 työvuoro... Eli herätys yhdeltä yöllä...)

Himpura että voi yksi asia saada ihmisen pään ihan sekaisin. Olen jo suoraan päässäni paksuna. Olen siis ihan varma taas että nyt tää onnistuu heti ekasta kerrasta. Mietin jo tänään töissä että eihän tässä ole hoidoissa oltu kun vasta puolitoista vuotta. Kyllä se aika on mennyt nopeasti... Totesin että mehän ollaan päästy tosi helpolla tässä... Ja jos joku tulee kysymään jotain lapsesta ja sen tekemisestä niin kehtaanko edes sanoa että 2,5v meni tekemiseen... eihän se ole aika eikä mikään...

Mietin koska työkavereille voi alkaa myöntämään että on paksuna... Mihin osuu viikko 12. Milloin olisi laskettu aika ja mitä menen ostamaan ensimmäisenä asiaan liittyen... HUHHUH!! Siis multa nähtiin ultrassa vasta ekat solut... Vielä on ihan hippasen matkaa edes punktioon saatikka siirtoon ja testiin!

Niin se positiivinen elämänasenne sieltä vaan hyökkii... Siis se minkä takia joskus tämän blogin laitoin pystyyn... että positiivisuutta oppisin... No nyt on opittu. Pieni oljenkorrenpalanenkin mikä viittaisi lapsen saamiseen ja tämän lapsettomuuspaskan loppumiseen aiheuttaa minussa valtavan tarrautumistarpeen ja alan rakentamaan välittömästi vaaleanpunaisia isoja ja pöyhkeitä pilvilinnoja haaveideni majoiksi.

Onneksi se perus pessimisti sentään taustalta rääkyy ja muistuttaa että kohta pilvet hajaantuu ja niin mennään taas nenilleen maahan ja lähdetään kohti uusia epäonnistumisia.