Negahan se sieltä sitten tuli ja myöskin jatkoitkua tähän itkuiluun mitä ounastelinkin. Toki asiaa auttaa vielä se että kaverini (tai siis entinen kaverini) sai juurikin tänään toisen lapsensa.... Toisen lapsensa meidän yrittämisen aikana... Hän ei ollut edes raskaana silloin kun yrityksemme alkoi... Nyt hänellä on jo kaksi lasta... Kaksi poikaa...

Itkujen itku sanon minä. Lannistumisen tunne ja muutenkin painon tunne on todella musertava. Yksin kotosalla olen ja poden ahdistustani. Seisoin keittiön oviaukolla ja lysähdin silmissäni siihen maahan vollottamaan vaikka oikeasti vaan seisoin karmiin nojaten ja mietin että voisin lysähtää tähän enkä nousis enää koskaan. Mukavuudenhalussani mietin josko kävelisin muutaman askeleen ja kaatuisin sohvalle. Olisin voinut hakea vessasta niistopaperiakin.... Vaan en mene sohvalle... Enkä jämähdä... Rupean siivoomaan elukoita... ne on pakko siivota.

Työpuheluita olen tässä välissä muutaman puhunut ja ihan hyvin se sujuu... Sen jälkeen tulee taas uusia aaltoja parkua eikä se lopu millään... Joku hormonihäiriö tässä on selkeesti menossa myös perusteellisen pettymyksen ohessa. En mä normaalisti itke kun ehkä pari kertaa jos jotain oikeen pahaa tapahtuu... Nyt mennään jo viidettä päivää hanat auki...

Hölmöähän tässä on se että en ole menettänyt mitään... En ole luopunut mistään... Olen "vaan" epäonnistunut tavoitteeni saavuttamisessa.... Joskin ehkä hieman liian monta kertaa...

Soitin verikokeen tuloksesta ivf hoitajalle. Hänelle tokaisinkin että negaa varmistelen.. Ja hän se sitten sieltä varmisti että juu ei ollut positiivinen testitulos. Pohdin hänelle ääneen että eipä ole sinunkaan työsi kovin mukavaa kun joudut näitä asioitakin ihmisille kertomaan ja varmasti monikaan ei ota kovin rauhallisesti (itse pystyn puhelimessa olemaan aina ihan rauhallinen ja ratkean vasta luurin suljettua) Hän sitten vaan tokaisin "lohduttavasti" että tässä on puolensa. Niin tylsä kun on kertoa niistä negoista niin hän saa myös usein iloita niistä positiivisista tuloksista. Teki mieli sanoa mutta sain imaistua.... Että minulla ei olekaan koskaan ollut vielä kokemusta niistä positiivisemmista uutisista niin en pysty samaistumaan... Mulle ne on ollu vuosikausia vaan niitä negatiivisia uutisia kerta toisensa jälkeen.

Jouluviikolla sitten ensimmäisen passin suunnitteluun... Paremmalla onnella... jahka tästä nyt selvittäisiin ensin.... En uskonut että näin rankkaa olis...