En varmaan pysty avaamaan koko ajatusketjuani tähän kovin loogisesti, mutta telkkarihaastattelua tuossa katselin ja sain kiinni vanhasta ajatuksesta joka on aina ajoittain pyörinyt päässä. Jos nyt olisinkin mummo kiikkustuolissa ja elämääni katselisin taaksepäin, niin minulla olisi varmasti paljon hyviäkin sattumuksia kerrottavana... Siis tästä hetkestä sinne mummoikään asti. Ihan 100 varmasti tässä elämässä tulee tapahtumaan vielä paljon hyviä ja todella hyviä asioita. (toki ihan taatusti myös pahoja ja vielä pahempia)

Tyhmä negatiivinen minäni odottaa vaan niitä pahoja sattuvaksi. Ne kun on niin paljon helpommin listattavissa mitä pahaa voi tapahtua. Sen sijaan en osaa yhtään miettiä mikä olisi se hyvä asia mitä voisi tapahtua vaikka niitä olisi paljon enemmän ja monitahoisemmin olemassa.

Ehkä se hyvän tunnistaminenkin on hankalampaa koska yleensä hyvät asiat tunnistaa tai pystyy toteamaan hyviksi vasta pidemmän ajan päästä itse taphtumasta. Huono on välitön... sen tietää yleensä heti että ketuiks mennään.

Miten sitten asennoitua odottamaan hyvää? Onko se itsekästä ja jopa haihattelua ajatella, että pian minulle tapahtuu jotain hyvää... Odotan sitä innolla... Koskakohan se tapahtuu... Tapahtuuko se hyvä vain minulle? Onko se jotain niin hyvää että muut ovat sitten kateellisia ja joudun häpeämään hyvääni? Huonoa kun tapahtuu niin ei siinä ole mitään tunnontuskia... Tänne vaan paskaa niskaan... kyllä minä kannan...

Osaanko ottaa edes hyvää vastaan? Niinkuin pohdin, että en edes tunnista hyvää asiaa kun se tulee vastaan, niin miten otan hyvää vastaan kun sellaista elämä tarjoaa?? Onko tämä nyt sitä hetkessä elämisen taidon puutetta??

Ei ole helppoa negatiivisen ihmisen positiivistua tai -tiivistyä... Viimeaikoina (muutaman vuoden sisällä) on tapahtunut kyllä jonkun verran hyviäkin asioita. Ne on olleet aika pieniä juttuja, mutta sentään jotain niin pysyy nuppi ehkä kasassa... Huonoja uutisia ja sattumuksia on valitettavasti tullut jonkun verran ehkä enemmän, mutta nekin on olleet isossa mittakaavassa kuitenkin melko pieniä.

Sääli tässä on se, että viimeaikoina on tullut itkettyä litratolkulla... Töissä on ollut ongelmia eikä tämä lapsettomuusprojektikaan ole minua helpolla päästänyt. Kotosallakin kytee... Nyt olen sentään päässyt akupunktioon ja siellä myös keskustelua, joten se autaa hiukan päästämään paineita. Jostain syystä olen myös saanut vähennettyä sitä jatkuvaa paineentunnetta ja kasaantuvaa stressiä päästäni. Pystyn nyt taas hiukan rentoutumaan välissä... En tiedä johtuuko oikeesti niistä piikeistä tai mistä. Olen tyytyväinen ja jatkan piikkileikkejä mieluusti.

Toivo paremmasta kytee... se on pieni sirkkalehdille ehtinyt versonalku. Lomaan on aikaa enää pari viikkoa joten pääsen rentoutumaan... Hoitotauko alkaa viikon päästä... Toki tässä tulee romahdus ennen sitä... melko paha romahdus jos oikein arvaan mutta kuitenkin...

TSEMPPIÄ jos joku tänne asti luki!! :)