Olipa tuossa jokunen päivä sitten radiossa lapsettomuus Vapun puheenaiheena. Siellä oli sitä perinteistä tarinaa ja vähän erikoisempiakin, mutta eihän tuosta keskustelusta kovin syvällistä saatu. Ehkä kuitenkin jokunen lapsellinen sai siitä pientä järkeä lapsettomien kanssaihmisten kanssa keskustelemiseen yms. Minulle kuitenkin tuli tämä raaka asia mieleeni...

Työpaikan kahvihuoneessa oli kerran tällainen keskustelu jossa oli 55-65 ikäisiä naisia eli tämä "eläkeläiskerho" istui siellä taukoaan viettämässä. Koko poppoo pohti firman lapsia odottavia ja lapsia saaneita työntekijöitä. He puhuivat lämpimästi kaikista ja pohtivat miltäköhän siitäkin nyt tuntuu kun on laskettu aika jo mennyt yms. Juttu kääntyi lapsenlapsiin ja niistä jauhamiseen ja tädit kertoivat kilpaa  mitä niiden kanssa on puuhaillut ja kuinka eläkepäivinä sitten sitä ja tätä. Samalla kun minua tietysti ahdisti niin näin sivusta vielä valitettavampaa. Yksi samaan ikäryhmään kuuluva kärttyinen yksinäinen mummo kääntyi kannoillaan ja jätti tauon kesken. Hän ei enää kestänyt keskustelua josta minäkin olin miettinyt poistumista (vaikka olinkin toisessa pöydässä) Jotenkin sen ilmeen nähtyäni tiesin että tämä nainen on tainnut myös jäädä aikoinaan lapsettomaksi.

Silloin tajusin että eihän tämä tähän lopu. Jos on aikoinaan jäänyt lapsettomaksi on se ehkä hyväksyttävissä ja jossain vaiheessa jopa elää taas normi elämää ilman huolia.... Kunnes sitten ne tuttujen lapset alkavat lisääntyä ja tunnetusti kaikki vanhemmat naishenkilöt jaksavat aiheesta kyllä puhella keskenään ja esitellä kuvia. Ja mikä pelottavinta, se ei lopu vielä siihenkään vaan vanhainkodissakin vielä saa katsella kun ne lapsenlapsenlapset tuodaan esiteltäviksi muille mummoille ja papoille. Veistä kierretään taas lisää hauraiden kylkiluiden välissä. Tuska ei siis taida loppua ihan vielä siihen ensimmäiseen asian hyväksymiseen.

Samassa radio-ohjelmassa oli myös hyvä lausahdus simpukan joltain tätskältä. Kerrottiin hyvin kuinka nainen selittää miehelle että sitten kolmannen mikrohedelmöityksen jälkeen hän ei enää jaksa tätä hommaa ja adoptoimme pienen tytön kiinasta, johon mies sitten toteaa että otahan nyt ihan rauhallisesti ja mennään sinne ensikäynnille nyt alkuun. Katsotaan sitten mitä siellä sanotaan.

Samaistun täysin tähän. Itse olen jo käynyt kaikki mielessäni läpi mitä sitten jos ei tärppää siinä tai tässä tai tossa... Toisaalta mieskin otti adoption puheeksi muutama kk sitten kävelylenkillä. Kysyi mielipidettäni ja keskustelimme sijaisperhetoiminnastakin. Ihmeellistä jotenkin puhua noista hyvinkin kaukaisista asioista joita ei jotenkin uskoisi joutuvansa pohtimaan. Eihän minun pitänyt tähän lapsettomuuteen sekaantua mitenkään...