Nyt on pakko purkautua silläkin uhalla että joku vetää hernemaissipaprikaa nokkaansa niin että kolina käy!

Olin saman pöydän ääressä lapsettomien kanssa. Siis meitä oli muutama siinä keskustelemasta eräästä tavoittellisesta projektista joka koskisi lapsettomuutta. En edes tiedä mistä ihmeestä sitä aloittaisi koko kamaluuden, mutta aloitan nyt jostain nurkasta ja toivottavasti pääsen loppuun asti nopeasti.

Kuka ei kuulu joukkoon? No joukkoon ei kuulu se 2,5v lapsettomuudesta kärsinyt, joka on hoidoissa. Hänellä on nimittäin vielä toivo saada lapsi ja "pitkäaikaislapsettoman" mielestä tietysti tällainen hupakko paksuuntuu minä hetkenä hyvänsä ja on vain hetken viipyvää sakkaa kun patriootit itse ovat pysyviä otuksia.

Otuksia siinä määrin että minun mustuneet mietteeni lapsettomuudesta ja haaveeni sen hyväksymisestä jossain elämänvaiheessa voin vetää vessasta alas. Kun lapsettomuus etenee, näyttää se tappavan ihmisen lähimuistin totaalisesti. Myös empatia saman lajin yksilöihin katoaa. Sain hyvin ykselkoisesti kuulla kuinka järkyttävän hirveän kamalan tuskaisen mustaa on lapsettomuus ja vielä kun ikää on enemmän. Nämä naiset eivät osanneet nähdä yhtään hyväksynnän ja jatkuvuuden pilkahdusta näköpiirissään vaan järsivät lapsettomuuden mustaa mädäntyvää raatoa hampaillaan. Se heille suotakoot, mutta ei sitä, että ei pystytä hyväksymään lapsettoman kastiin sellaisia, jotka ovat "vasta" muutaman vuoden tämän surun kanssa tarponeet.

Näin nämä mustasieluiset katkeruuden mustat aukot lähinnä lapsellisina minäminä-hahmoina. Heillä on toki oikeus olla katkeria ja siksi tällaiset porukat kerääntyvät yhteen että myötäelämistä tapahtuisi. Nyt kuitenkin tuntui siltä että ne vetivät omaan kuiluunsa myös kaikki ne jotka olivat hiemen enemmän lohtua hakemassa. Kuvittelin pienessä lapsellisessa mielessäni että tapaisin lämpimämmin ja empaattisemmin ehkä jopa ohjaavasti suhtautuviin vanhempiin rouvashenkilöihin. Sellaisiin jotka hakevat iloista seuraa toisiltaan ja jakaisivat edes jossain suhteessa myös iloja keskenään. Pyh... löysin vain raatelevia piharakkeja jotka yrittivät olla senverran korrekteja että toinen ei pysty heti käymään päälle ja puremaan.

En minäkään mitään lässytyskerhoa kaipaa. En halua että kukaan päätä silittää ja sanoo että kyllä se siitä... onnistutte varmasti... Mutta en helvetissä halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka omalla olemassaolollaan saavat kaikki muut voimaan pahoin. He olivat saaneet jotenkin ympäristöltään tai tiseltään oikeutuksen olla vain oman napansa ympärillä räkien kaikkien muiden silmille. En tiedä osaavatko he imeä oman hirviönsä sisään arkielämässä vai oliko tämä pöytäseurue vaan liian provosoiva.

Yhtäkaikki.. Olen onnellisesti lapsettomuuteni alkutaipaleella ja näen vielä kun aurinko nousee tai kun se tulee pilven takaa näkyviin. Toisinaan on vähän paskempaa keliä ilmassa, mutta en ole antanut itselleni vielä lupaa painua sinne helvetin synkimpiin syövereihin vaan yritän edes pysyä pyöristymättömän vatsani kanssa pinnalla.

Olen melko varma että en osallistu kyseiseen aktiviteettiin enää ehkä koskaan...