Ei helvatti... Mä olen kuin perseeseenammuttu karhu! Siis ihan oikeesti nyt alkaa nuppi hajoilemaan ja vielä on viikkokausia ennen kun päästään edes punktioon saatikka siirtoon saatikka testiin...

Olen jatkuvasti kireä. Tiuskin, kiukkuan ja olen omissa ajatuksissani... Ja ne ajatukset on tasan tarkkaan 24/7 pyörimässä näissä hoidoissa ja niiden epäonnistuimsessa. Kyllä ne välillä ajatuksissa onnistuukin ja toisinaan ihan parikin päivää suunnittelen sitä uutta tulevaisuutta missä olen poissa tästä saakelin lapsettomuuden paskasta. Mutta kuitenkin 90% ajasta menee tähän sontaan.

Viimeisestä inssistä tähän hoitoon on ihan liian pitkä aika. On ehtinyt liiaksi pyörittelemään asioita ja liiaksi odottamaan sitä hoitoa. Kohta on jo joulu... ja vuosi 2012 hemmetti soikoon...!!! Ehditään tää hoito saamaan vielä tän maksukaton alle mutta jos seuraavaan mennään niin taas uus maksukatto ja kauhee maksaminen vuoden alussa... :( Mielummin laitan ne tonnit lastentarvikkeisiin....

Auton hankkiminen on nyt edessä lumien tullessa kun en pääse näin pitkää työmatkaa fillarilla enää umpihangessa menemään.. Tai pääsen mutta en haluaisi... Siihenkin menee tonni poikineen...

Raskaana oleva työkaveri oli viimeviikon poissa töistä... Tänään näen hänet ensimmäisen kerran.. saa nähdä oliko se keskenmeno kun ei kukaan osannut sanoa miksi tämä tyttö oli saikkarilla... Toivottavasti ei mennyt kesken...

Mietin eilen lähinnä onko itse keskenmeno sitten kuitenkaan pahempi kuin sen jatkuva pelkääminen. Onko itse tapahtuminen yllättäen kuitenkaan niin kiduttava kun sen jatkuva pelkääminen... Toki jos kerran sen kokee niin pelko nousee potenssiin 20. Lähinnä siis mietin onko pahempi epäonnistua kuin pelätä epäonnistuvansa? Onko pahempi pelätä olevansa lapseton loppuelämäänsä kun vaan sitten olla lapseton??