Niin vaan ne kp:t viuhuu... Nyt on jo 7 menossa ja täysin ollaan jo taas tulevassa.

Kävin tuossa äsken jokusen linkin jos toisenkin kautta youtubessa ja kah kummaa ensin eksyin nurena kuolleiden muistovideoihin ja siitä löytyy sitten vielä jatkona näitä vauvana kuolleiden muistovideoita. Siellä on oikeen kattava kokoelma niin keskosena syntyneitä/kuolleita ja sitten on täysaikaisia ja vieläpä vauvaikäisenä kätkytkuolleita tai oli siellä isän tappamiakin... Että ihan koko kirjo tuli sitten kahlattua tätä törkyä lävitse ja pitää vaan nostaa hattua niille jotka uskaltaa lapsia enää hankkia.

Ainahan sitä tietää että noitä käy.... sitä kuulee paljonkin enkelilapsista.... Vaan ei hemmetti... Se on muuten järkkyä kuinka yleistä sekin oikeestaan on...

Pohdinnoissa tuli sitten sekin vaihtoehto mieleen että mitäs jos nyt minä vaikka saisin adoptiolapsen ja odottaisin sitä ensin sen 5v jota ennen ehkä joku 3v hoitoja takana.... 8-10v odotus palkittaisiin suloisella nyytillä joka tekisi kätkytkuoleman parin viikon päästä saapumisestaan... Miten ihminen selviäisi siitä?? En tiedä enkä ehkä haluakaan tietää... Tai ehkä siitä ei selviäisi...

Miten alkutaipaleella elämän suhteen on siinä kohdassa kun sen plussatestin saa... Kun saa edes sen.... Sitten mennään ekaa tokaa ultraa.... on se 12 viikon rajapyykki... kaik jees.... KUNNES ei olekaan enää jees..

Taas päästään tähän lempiaiheeseeni.... Onko pahempaa olla saamatta ollenkaan sitä plussaa vai menettää se sen jälkeen?? Joku voisi sanoa että ainahan voi yrittää uudestaan.... Vaan mitäs sitten kun on sitä yhtäkin tehty vuositolkulla.. Kyllä mä oikeestaan tiedän että eteenpäin siitä mentäisiin ja seuraavalla mahdollisella kierrolla hoitoihin. Mut jooo.... Hatunnosto teille kaikille jotka olette selvinneet keskenmenosta tai menoista. Siskoni sai keskenmenon mutta vasta kolmannen lapsen kohdalla ja on aina tullut ekasta kierrosta raskaaksi... Hän koki sen lähinnä ympäristön kannalta ahdistavaksi sen keskenmenon... Toki hän vieläkin kyllä muistelee tapahtunutta kauhulla mutta ei niinkään synkkyydellä kun voisi sitten taas olettaa että minä muistelisin. Hänellä on selkeänä mielessään että lapsessa oli jotain vialla jo alkuunsa ja siksi tuli pois. Jos minulle niin kävisi niin olisin varma että minussa on se vika ja siksi ei pysy kiinni.

Huomenissa olisi matka lastenkekkereille jossa yksi lapsista on käynyt läpi kantasolusiirron voittajana. Muistan erittäin ahdistavan selkeästi kun näin sen äidin tuskan hoitojen alkaessa... Ei se tuska ole hältä vieläkään helpottanut vaikka tytöllä on jo melkoinen tukka päässä ja rajoitukset vähenee jatkuvasti. Stressi laukaisi jonkunmoisen masennuksen ja edelleen hän joutuu mielialalääkkeitä popsimaan. Tätäkö minäkin haluan?? Haluanko sitä järkyttävää tuskan määrää siitä onko omalla pikkuisella kaikki hyvin?? Haluanko todella??

Jos maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä, niin en haluaisi... Myönnän ihan oikeasti että minä selviäisin ilman lasta... Todella voisin elää lapsettomana... Mutta se mutta on mies... Hän väittää että voisi elää lapsettomana mutta minä en ikimaailmassa sitä tule uskomaan. Jos hän on aikoinaan kahden viikon tuntemisen jälkeen kertonut että mä olen hänen mielestään äitityyppiä ja hän osaisi kuvitella minut lapsiensa äidiksi niin kyllä se kertoo jo jotain silloin 21v (herttinen sentään) pojan ajatusmaailmasta. Miten sen pystyisin sivuuttamaan??

Itseasiassa kun aiheeseen päästiin... Sisaruksilla kaikilla on jo lapsensa... Äidille ehkä vähän jäisi pettynty olo kun olen sentään se ehkä eniten perheihminen meidän katraasta ja minulla on ehkä asiat parhaiten juurikin töiden/parisuhteen/koulutuksen osalta. Isää tuskin kiinnostaa koska hän ei ole minulle ollut koskaan juuri läheinen eikä hänellä ole muita lapsia... eikä ymmärtääkseni minkäänmoisia haluja kuin viinapullon suhteen.

Miehen perhe taasen on lapsenlapseton. Miehen veli ei nyt ole mikään "isätyyppi" vaan lähinnä lämmittelee välejä tietokoneen välityksellä pelikaverien suuntaan. Alkujaan ennen yrityksen aloittamista naureskeltiinkin että miehelläni on sukunsa jatkamisen avainnippu ihan kokonaisuudessaan käsissään. Suvussa kun on oltu huonoja lisääntymään ja nyt oikeasti suvun ainoat jatkajat ovat nämä veljekset. Äidin puolelta on saatu kaksi oksaa kasvamaan... Hänellä on siis suvun paineet.... Vanhempien paineet.... Hänen kaveripiirissään on jo jokunen kaveri jakaantunut ja jatkanut sukuaan...

Eli sieltä ne paineet minulle tulevat... Niin hölmöltä kun on joskus kuulostanut ne lapsettomien jauhamiset niistä eroamisista koska mies ansaitsee jotain parempaa ja mies ansaitsee saada perheen ja onnen niin kyllä minä siihen osaan samaistua. Kärsin siitä itse jatkuvasti. Mietin millaisessa tilanteessa hän on kun tietää että perheen voisi saada jos olisi eri emäntä... Ei varmaan tule mieleen ihan jokapäivä isännälle :D Sen verta hyvä suhde meillä kyllä on, mutta ihan varmasti joskus tulee vielä... 

Menettämisen pelko oli minulla vielä puolisenvuotta sitten todella kova. Sen sain laimennettua kun otettiin asia oikeen todenteolla puheeksi ja ruodittiin asiaa niin että sain sen pääkopalleni oikeasti selvitettyä. Varmasti sama mörkö tulee vielä vastaan jos nämä IVF hoidot tässä ei ala tulosta tuottamaan. Aina niin kauan on hyvä olla kun on toivoa ja on seuraava hoito kalenterissa merkittynä... Vaan sitten kun ei enää ole.... Sitten tulee kyllä isoja ongelmia..